AVALEHT   RAAMATUD   LASTELAULUD   RAAMATUPOOD   UUS   ÜRITUSED   MEEDIA   KONTAKT Kes ma olen? Biograafia Kogu looming Ettekanded jm Tunnustus Veebitöö Pillimäng Laulud Lastelaulud Lastele nänni Lingid Tasuta raamat Blogi Galerii GUESTBOOK   Prindi Heiki Vilep   Ammatti: (lasten)kirjailija Eestin Kirjailijoitten Liiton jäsen vuodesta 2003 Syntynyt: 27.03.1960 Tartossa Opiskellut peruskoulun Tartossa, EPA (sähköoppi), TRÜ (matematiikka), TPedI (matematiikka) Elämänsä aikana ollut ammatiltaan: arkistonhoitaja, pedagogi, korkeajänniteasentaja, kirjanpitäjä, mittauslaite- insinööri, soittaja, yritysjohtaja Sivilisääty: Naimisissa     Lapset: Tytär Kertu – syntynyt 1980 Poika Mihkel – syntynyt 1988 Ottopoika Ats – syntynyt 1992 Tytär Elise – syntynyt 2000 Tytär Madli – syntynyt 2003 Poika Villiam – syntynyt 2008 Jäsenyydet: Viron Kirjailijoiden liitto, Viron Kirjallisuuden Seura, Eestin Kirjailijoiden Yhdistys, Viron esiintyjien liitto, puolue Vironmaan Vihreät, Eestin Lastenvanhempien Liitto, Tarton Soittajien Klubi Harrastukset: Verkkosivujen suunnittelu ja ohjelmointi, musiikki Miksi kirjoitan enimmäkseen lapsille? Rehellinen palaute, puhdas ilo. Monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisen kautta näyttää niin moni asia itsellekin toisenlaiselta ja merkittävästi ymmärrettävämmältä. Lapsille kirjoittaminen kasvattaa, se auttaa selventämään asioita ja jälleen kerran huomaat, miten kokonaisen ongelmien vyyhdin saa purettua auki yhden hauskan lasten runon avulla. Tietenkin myös se aito huomio ja kiitollinen pilke, kun pikkuinen tulee luokseni sadun tai lasten runon lukemisen jälkeen, ottaa hihasta kiinni, katsoo suurilla silmillään ja hymyilee, mitään sanomatta. Aikuiset eivät tee niin. Tämä kaikki on suuri rikkaus. Lisäksi vielä, lapsille kirjoittaessa ei tule kiusausta salata tai valehdella mitään. Heidän maailmansa on valoisa, puhdas ja suora. Romaania kirjoittaessasi laitat kirjaan haluamattasikin paljon itsestäsi, samassa jättäen tosiasioita pois, kaunistellen, liioitellen jne. Lapsilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, heidän maailmansa on kylläkin mielikuvitusrikas, mutta luonnollinen.     NUKKU-MATIN UNIJUTUT Tartto 2009 Piirrokset: Moritz NUKKU-MATTI, MATILDA JA LAMPAAT Se kaikki sai alkunsa eräänä tavallisena iltana. Äiti ja isä olivat töistään väsyneitä eikä kumpikaan heistä viitsinyt lukea iltasatua pikkuiselle Matildalle. Kello oli jo paljon yli yhdeksän, mutta ilman satua ei saanut Matilda mitenkään unta. Hän yritti kovasti pitää silmiään kiinni ja kuvitteli mielessään suuren lammaslauman, ihan niinkuin äiti oli opettanut. Lampaat muutakuin hyppäsivät ja hyppäsivät, yksi kerrallaan yli aidan – hups ja hups. „Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisitoista, sata, monta …“ laski Matilda lampaita. Koska hän ei vielä tuntenut numeroita niin hyvin, laski hän juuri niin paljon kuin osasi: „ Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisitoista, sata, monta …“ „Mitäs teet?“ kysyi yht´äkkiä joku ihan Matildan korvan vieressä. Matilda avasi pelästyneenä silmänsä ja näki sängyllä vieressään ihan oikean Nukku-Matin. „La-lasken lampaita,“ vastasi Matilda miekkosen kysymykseen. „Ah, älä viitsi!“ tokaisi Nukku-Matti. „Se temppu ei aina toimi. Sitten kun osaat kaikki numerot, yritä uudelleen. Silloin se toimii paremmin.“ „Ai-jaa,“ jäi Matilda miettimään. „Juuri niin,“ vakuutti Nukku-Matti ja otti laukustaan kourallisen hiekkaa. „Toimii paremmin jos heitän hiekkaa silmiisi.“ „Hiekkaa vai?“ ihmetteli Matilda ja kurkkasi uteliaana Nukku-Matin kouran sisään. „Niin, hiekkaa, tiedät kyllä,“ vastasi Nukku-Matti. „Unihiekkaa, noh.“ „Älä heitä!“ pyysi Matilda. „Kerro mielummin yksi satu! Kerro yksi ihan oikea iltasatu!“ Nukku-Matti pyöritteli suuria silmiään ja mutisi huultensa välistä: „Sellaisesta ei minulle kyllä palkkaa makseta, tiedäthän.“ „Mutta kerro silti!“ pyyteli Matilda „kerro ilman rahaa.“ „Niinpä niin, niinpä niin,“ pohti Nukku-Matti kahden vaiheilla. „Niinvaan ei enää saa mitään.“ Nyt tuli Matildalle itku. Hän niiskutti nenäänsä ja kyyneleet valuivat pitkin poskia, ihan itsestään. „Odotahan, odota!“ yritti Nukku-Matti lohduttaa tyttöstä. „Sellaista asiaa ei kyllä ole nähty, et lapset itkisivät mennessään nukkumaan!“ „Kukaan ei kerro minulle iltasatua!“ nyyhkytti Matilda edelleen ja Nukku-Matin sydän alkoi sulaa. „Hyvä on, minä siis yritän. Mutta vain yhden ja tosi lyhyen.“ Miekkonen vajosi mietteisiinsä ja muuttui totiseksi. „Kuulehan, kun nyt oikein mietin, en minä tiedäkään yhtään oikeaa iltasatua.“ „No keksi sitten sellainen!“ ehdotti Matilda. „Tee niin ja keksi sellainen!“ „Helppohan se on sanoa,“ raapi Nukku-Matti niskaansa. „Minun pitää siis kertoa sinulle höpöjuttu …“ „Olkoon siis höpöjuttu,“ suottui Matilda, „pääasia, että on juttu!“ Nukku-Matti viskasi pitkäkseen, etsi mukavan asennon nojaten kyynärpäihinsä ja yritti aloittaa jostain: SUKKA JA SAAPAS „Olipa kerran sukka ja saapas. Ne asuivat siksi yhdessä, että ne kävivät samassa paikassa töissä.“ „Mitä höpöjuttua nyt kerrot!“ nauroi Matilda. „Itsepä halusit!“ sanoi Nukku-Matti hieman loukkaantuneena. „Minä joka tapauksessa yritän parhaani.“ „Olkoon sitten,“ leppyi Matilda, „kerro lisää!“ „No, niin asuivat siis sukka ja saapas yhdessä ja yhdessä kävivät ne töissäkin. Eräänä aamuna kuitenkin alkoi saapas pilkkaamaan sukkaa: „Kuule sukka, pesetkö sinä koskaan itseäsi? Sinä haiset ihan juustolle!“ „Haistele vain itseäsi!“ kivahti sukka. „Minä voin kertoa kaiken jalalle!“ „Pyh!“ vastasi saapas ja nitisi itsekseen. „Sinä olet kyllä yksi kantelija! Toivon, että saat reiän kantaasi!“ Sukka oli jo hieman loukkaantunut, mutta koska sillä oli yksi pikkuinen reikä kantapäässään, jäi se pitkäksi aikaa vaiti. „Kuule,“ tokaisi lopulta saapas, „ruvetaan tekemään varpaanvälijuustoa!“ Sukka heräsi ihan niinkuin unesta. „Hyvä ajatus!“ arveli sukka ja niin tekivätkin ne koko päivän varpaanväli- juustoa. Kun sitten illalla töistä tultuaan otettiin sukka ja saapas jalasta, pyörtyi perheen lemmikki – suuri keltainen kissa – . Se vain kaatui kyljelleen, eikä enää näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä.“ „Pyörtyikö se juustonhajun vuoksi?“ kysyi Matilda varmuuden vuoksi. „Pyörtyi kyllä, tiedäthän,“ nyökytteli Nukku-Matti totisena. „Eteenpäin!“ vaati Matilda, „mitä sitten tapahtui?“ „Sitten tapahtui niin, että sukka heitettiin roskaämpäriin. Siellä se sitten kovettui ja seisoi surullisena, pää mustia ajatuksia täynnä. Välillä se kyllä yritti huutaa, että on kova mies, mutta kukaan ei enää huomannut sitä. Saapas vain kihisi vahingoniloisena nurkassa ja jopa näytti kieltäänkin roskaämpäriin päin. Aamulla vietiin sukka yhdessä muiden roskien kanssa suurella autolla kaatopaikalle. Siellä se sitten lepäsi oikein kauan tuulen, sateen ja auringon armoilla. Se katseli pilviä taivaalla ja kuunteli, kuinka toiset poisheitetyt tavarat itkivät koti-ikäväänsä. Välillä kävi joku ryysyinen ihminenkin kepin kanssa ja tökki kepillä muiden joukossa myös sukkaakin. Kerran otti eräs vanhempi nainen sukan jopa hetkeksi käteensäkin, mutta kun hän oli sukkaa haistanut, pyörtyi hänkin. Niin vetelehti sukka kaatopaikalla kuukauden päivät, kunnes eräänä aamuna se kuuli jälleen auton äänen. Kun roska-auto oli sitten tyhjentänyt itsensä, kuuli se viereltään tuttua nitinää: „No olen minäkin seuraan joutunut!“ „Saapas! Minun rakas saappaani!“ tunsi sukka saappaan tutun äänen ja sen sydän täyttyi ilosta. „Me olemme jälleen yhdessä!“ „Niinpä, yhdessä …“ huokaisi saapas omaa hyvää mieltään piilotellen. Siitä onkin tullut sanonta, että kuulutaan yhteen niin kuin sukka ja saapas,“ lopetti Nukku-Matti oman lyhyen tarinansa. „Ja mikäli ne eivät ole vielä kuolleet, ovat ne edelleenkin onnellisesti yhdessä.“ Nukku-Matti punastui hieman: „Enpä ole eläissäni keksinyt typerämpää juttua!“ Mutta Matilda nukkui jo makeasti. Hän maiskutteli vielä unissaan suutaan pari kertaa ja käänsi sitten selkänsä Nukku-Matille. Nukku-Matti tuijotti hiekkaa, jota hänellä vieläkin oli kourassaan ja ripotteli sen sitten laukkuunsa takaisin. „Säästöä tämäkin. Näin voinkin vielä rikastua!“ mutisi se hiljaa ja kiirehti sitten omiin töihinsä. TASKUVARAS TARMO JA KASSIPOIKA KONSTA „Missä sinä niin kauan olit?“ kysyi Matilda Nukku-Matilta. „Tein töitä, missäpä minä muualla,“ vastasi Nukku-Matti hieman väsyneesti. „Minun pitää mennä kello yhdeksältä nukkumaan, etkö sinä sitä tiennyt?“ nuhteli Matilda Nukku-Mattia. „Haluatko tuolla kertoa, että minun pitää nyt jääda ilmaiseksi keksimään sinulle unijuttuja?“ sanoi Nukku-Matti pahastuneena. „Ei, rakas Matti,“ vastasi Matilda ja kosketti miekkoista. „Minä voin silitellä päätäsi sen edestä.“ „Olkoon, mutta silitteletkin sitten monta kertaa, eikö niin?“ vaati Nukku-Matti. „Hyvä on,“ suostui Matilda ja silitteli Nukku-Matin päätä. Silitteli ja silitteli, kunnes kuuli lopulta hiljaista kuorsausta. Silloin tökkäisi hän sormellaan Matin kylkiluiden väliin: „Kuule, niin tämä ei toimi! Sinun piti nukuttaa minua, eikä minun sinua!“ „Joo-joo,“ mutisi Nukku-Matti, asetteli itsensä jälleen niin, että nojasi käsillä poskiinsa, katseli jonkun aikaa kaukaisuuteen ja aloitti sitten unisesti oman toisen höpöjuttunsa: „Olipa kerran taskuvaras Tarmo. Tarmo kärsi jatkuvasti halusta varastaa taskuja. Öisin se hiipi vieraisiin koteihin ja leikkasi saksilla kaikki taskut housuista ja pusakoista, takeista ja paidoista. Kaikki tavarat, mitä taskuissa oli, pani Tarmo kauniisti riviin pöydän päälle. Niiden viereen hän pani vielä lankarullan ja neulan, jotta ihmiset voisivat sitten ommella vaatteisiinsa uudet taskut. Taskut Tarmo tunki omaan mustaan nahkaiseen pussiinsa ja kiirehti sen jälkeen yön pimeydessä kotiin. Kotona kiinnitti Tarmo taskut nastoilla seinälle ja katseli niitä sitten kauan kaihoisin silmin. Kaikki seinät Tarmon kotona olivat taskuja täynnä. Tarmo olikin kuulemma yksi parhaimmista taskuvarkaista kaupungissa. „Minkä takia sinulla on niin paljon taskuja?“ kysyi kerran häneltä kassipoika Konsta. „Mutta minkä takia sinulla on niin paljon kasseja?“ kysyi Tarmo vastaan. Asia oli siinä, että Konsta keräsi kasseja. Myös häntä kiinnostivat ainoastaan kassit, eikä se, mistä kassien sisällä oli. „Minä kerään kasseja tietenkin sen vuoksi, että katselen niitä,“ vastasi Konsta. „Kerätäänhän merkkejäkin ja kolikoita ja tulitikkurasioita, etikettejä ja… Kaikenlaista muutakin.“ „Jaa-jaa,“ myönteli Tarmo. „Onkin todella kiva harrastus! Eikö vain?“ „On kyllä!“ oli Konstakin samaa mieltä. Hänelle jäi kassien ripustamisesta jo huoneenseinät vähäiseksi, ja niin pitikin niitä jo ripustella ullakolle ja kellariinkin. Niin keräsivät Tarmo ja Konsta taskuja ja kasseja, kunnes eräänä kauniina päivänä heidän ovelleen koputti poliisi Pekka. „Kerätkää nyt roinanne ja lähdetään vankilaan!“ sanoi poliisi Pekka. „Miksi vankilaan?“ kysyivät Tarmo ja Konsta. „Mehän oleme rehelliset taskujen ja kassien keräilijät!“ „Siksipä juuri,“ vastasi poliisi Pekka, „että monet ihmiset eivät enää voi laittaa käsiä taskuihin eikä tavaroita kasseihin! Siksi teidän pitääkin suorittaa rangaistuksenne.“ Tarmo ja Konsta miettivät hetken ja myönsivät, että poliisi Pekan selityksessä oli itua ja niin he lähtivätkin lopulta hyvillä mielin vankilaan. Vankilassa he käyttäytyivät erittäin hyvin ja lopuksi heille annettiinkin lupa mennä töihin. Tarmo ja Konsta valitsivat molemmat omaksi työpaikakseen ompelimon. Siellä he ryhtyivät ennennäkemättömän uutterasti ompelemaan taskuja ja kasseja. Lopulta he olivat ommelleet niin paljon taskuja ja kasseja, etteivät ne enää mahtuneet minnekään. Tarmo ja Konsta olivat todella onnellisia. „Menkää nyt takaisin kotiin!“ sanoi vankilanjohtaja eräänä aamuna Tarmolle ja Konstalle. „Te olette suorittaneet rangaistuksenne.“ Tarmo ja Konsta ei uskoneet omia korviaan. „Miten niin kotiin?“ kysyivät he vankilanjohtajalta. „Niin,“ vastasi vankilanjohtaja, „kotiin ja kaikki.“ Tarmo ja Konsta lähtivätkin kotiin, istuivat alas ja miettivät, mitä nyt siis tehdä. Jos varastaa taskuja ja kasseja, joutuu vankilaan. Jos taas ompelee taskuja ja kasseja, heitetään vankilasta ulos. Pitää siis ryhtyä etsimään uutta harrastusta. „Mitäs jos jätettäisiin taskut ja kassit jäljelle?“ keksi Tarmo. „Ja ruvettaisiinkin keräämään sitä, mitä on taskujen ja kassien sisällä?“ „Todellakin,“ oli Konsta samaa mieltä. „Huomaathan, vankilassaolo opettaa sentään jotain.“ Niin alkoivat siis Tarmo ja Konsta tyhjentämään taskuja ja kasseja. Ihmiset kylläkin jäivät paljoista asioista ilman, mutta sen sijaan he saivat jälleen nauttia siitä, että saivat työntää kädet taskuun ja tavarat kassiin. Nukku-Matti tuijotti tyytyväisenä kattoon ja luuli, että voisi näin lopettaa juttunsa. Mutta sitten kysyikin Matilda: „Mutta mitä tapahtui poliisi Pekalle?“ Nukku-Matti raapi tovin niskaansa ja jatkoi sitten: „Poliisi Pekka meni lopulta naimisiin kansanedustaja Kaijan kanssa, joka hankki jäseniä eduskuntaan. Poliisi Pekan mielestä se kyllä ei ollut kovinkaan järkevää työtä, mutta ei hän raaskinut Kaijaa vankilaankaan laittaa. Kuvittelepa, miten Kaija olisi alkanut vankilassa eduskunnan jäseniä valmistelemaan? Ja muutenkin, Kaija oli nyt siis Pekan vaimo, ja miten sinä nyt oman vaimosi voisit vankilaan laittaa?“ Nukku-Matti katsoi pikkuiseen Matildaan päin, mutta tyttönen oli taas huomaamattaan nukahtanut. „Kyllä on kiva, ettei hän kuullut minun keksimiäni typeriä juttuja,“ pohti Nukku-Matti tyytyväisenä. Hän ripotteli seuraavan jäljellejääneen kourallisen unihiekkaa takaisin laukkuunsa ja hän mietti hetken kassipoika Konstaa: „Kyllä on hienoa, ettei Konsta enää kerää kasseja.“ Silloin tuli Nukku-Matille mieleen yht´äkkiä pelottava ajatus ja hän laittoi kädet taskuihinsa. Taskuja ei ollut! Joku oli leikannut hänen taskunsa irti! Hän istahti surullisena takaisin sängynreunalle ja ymmärsi: Tarmo olikin palannut omaan vanhaan ammattiinsa!   KAAPPIPEIKOT Tartto 2003 Piirrokset: Moritz Design: Margus Nõmm Kustantaja: OÜ Sulemees Suomennos: Mika Keränen © Heiki Vilep Jani oli laiskuuteen taipuvainen pojanvekara, joka ei perustanut siivoamisesta. Oli tavallista, että palikat ja autot lojuivat lattialla leikin jäljiltä, kuvakirjat olivat rytyssä ja nallekin roikkui oven kahvassa. Äiti torui Jania: ”Onpas sinusta tullut laiska! Kiltit lapset pitävät aina huoneen siistinä.” Välillä Jani yritti olla kiltti ja siivosi lelunsa, mutta jo seuraavana päivänä huone oli taas sekaisin. Eräänä iltana Janin odotellessa unen tuloa alkoi vaatekaapin oven kuvioista näkyä kaikenlaista. Yksi kiemurteleva viiru puisessa ovessa näytti joelta ja tummat laikut joen vieressä olivat ilmiselvästi pensaita. Pian hän näki kaapin ovessa vuorijonon ja kaupungin, joka näytti aluksi vähän ihmeelliseltä. Sehän on luolakaupunki! Jani katsoi ovea tarkemmin, ja hätkähti. Jokin liikahti. Hän siristi kummastuneena silmiään – luolien seinille piirtyi pitkiä varjoja. Pelästyneenä hän kätki itsensä vällyihin. Kun hän kurkkasi peiton alta kaapin oveen, luolat olivat tyhjiä. Hän tuijotti ovea ja sitten alkoi taas tapahtua. Hirveät peikkojen varjot tanssivat toisiinsa törmäillen luolissa. Janista tuntui, että peikot lähestyivät häntä. Ne kasvoivat isommiksi ja huone venyi pitkäksi kuin purukumi. Hän tunsi sänkynsä kutistuvan niin pieneksi, että ikkuna, josta aikaisemmin loisti katuvalo, muuttui pikkuruiseksi pisteeksi. Jania pelotti kovasti. Sitten hän huomasi, että sänky oli muuttunut kärryiksi ja keinuhevonen, joka vielä illalla lojui lattialla, oli nyt yhtä iso kuin oikea hevonen ja valjastettu hänen sänkyynsä. Kaappipeikkoja alkoi tupsahdella lattialle kasapäin. Ne kopistelivat kaviotaan ja ojentelivat kolmisormisia käsiään Jania kohti. ”Hop!” Jani karautti keinuhevosen laukkaan. He ottivat suunnan huoneen peräseinää kohti, joka häämötti kaukana silmäpiirissä. ”Mitä minä nyt teen?” Jani pohti kuumeisesti samalla kun korviin kantautui peikkojen hurja kavion kopse. Yksi iso peikko syöksi tulta sieraimistaan ja karjui hyytävästi. ”Tarvitsen apua!” Hän ajatteli. ”Missä minun sotaväkeni on? Entä linnapalikkani?” Keinuhevonen lähestyi ovea, joka oli niin iso, että Jani melkein niksautti niskansa katsoessaan ylös. Nallekarhu roikkui lohduttomana oven kahvassa. Nallekin oli kasvanut Jania isommaksi. ”Ptruu!” Jani töräytti ja keinuhevonen pysähtyi. ”Meidän pitää saada nalle alas! Nalle panee peikot kuriin.” Jani sanoi keinuhevoselle, joka kysyi hirnahtaen: ”Onko sinulla tikapuita?” ”Meillä ei ole aikaa!” Jani huusi. Peikkojen nostattama pölypilvi lähestyi hälyttävän nopeasti valjakkoa. ”Etsitään sotilaani!” hän hihkaisi. Kun valjakko oli kulkenut muutaman minuutin seinän reunaa pitkin, he huomasivat tinasotilaan, joka istui lattialla piippua tuprutellen. ”Vaara uhkaa!” Jani huusi jo kaukaa. ”Kaappipeikot! Hirveästi peikkoja!” Vanha tinasotilas nousi hitaasti ylös ja katsoi pölypilveä. ”Missä kaikki sotilaat ovat?” Jani kysyi. ”Minne sinä olet ne jättänyt?” Näpäytti tinasotilas. Jani oli vihainen itselleen. Sitten hän muisti: ”Nojatuoli! Työnsin ne sen alle, kun en jaksanut siivota.” Tinasotilas hyppäsi kyytiin ja valjakko ratsasti vuoren kokoista nojatuolia kohti. Perille päästyään he näkivät kaksikymmentä joutilasta sotilasta. Jotkut kuorsasivat niin kovasti, että maton villat lainehtivat. ”Hälytys! Sotatila!” Jani huusi. Yksi upseeri nousi istualleen ja katsoi Jania unen pöpperössä. ”Itse sinä sysäsit meidät tänne nojatuolin alle!” ”Pyydän anteeksi.” Jani mutisi niska punaisena. ”Herätys!!” upseeri huusi ja sotilaat nousivat ylös yksi kerrallaan. Sitten upseeri komensi: ”Asento! Huomio!” Jani selitti sotilaille, mistä kiikasti: ”Kaappipeikot tulivat luolistaan ja yrittävät valloittaa huoneen. Meidän on torjuttava heidän hyökkäyksensä!” Sotilaat katsoivat kasvavaa pölypilveä ja kaikista vanhin heistä lausui: ”Me tarvitsemme nallea, ja tankkeja ja tukikohdan.” ”Nalle roikkuu oven kahvassa…” sanoi Jani häpeissään. ”Vai niin”, upseeri otti komennon. ”Keinuhevonen ja tinasotilas numero 4! Teidän tehtävänne on houkutella peikot pois ovelta. Me otamme yhteyden paloautoon ja hoidamme nallen maan pinnalle.” Tinasotilas numero 4 ratsasti keinuhevosella suoraan peikkoja päin. Ne tarttuivat heti syöttiin ja säntäsivät keinuhevosen perään. ”Tinasotilaat numerot 1-7! Hakekaa kippiauto kirjoituspöydän edestä ja tuokaa palikoita linnan rakentamiseen niin paljon kuin löydätte. Onko selvä?” Sotilaat tekivät kunniaa, sanoivat yhteen ääneen: ”Näin teemme”, ja pinkaisivat täyttämään käskyä. Toiset tinasotilaat läksivät etsimään paloautoa ja panssarivaunujaan. Kippiauto saapui ensimmäisenä perille. Linnan rakentaminen käynnistyi heti kun palikkakuorma saatiin purettua. Jani auttoi tinasotilaita parhaansa mukaan. Pian paikalle kaartoi punainen paloauto. ”Nyt nallea hakemaan!” Jani sanoi ja hyppäsi paloauton astinlaudalle. Paloauto kiisi ovelle ja nalle päästettiin nostotikkailla pälkähästä. Hän katsoi tiukasti Jania, joka oli unohtanut hänet roikkumaan oven kahvaan. ”No ei se mitään!” Nalle asetti tassunsa pojan olkapäille ja lisäsi: ”Nyt ei ole aikaa kertoa, miten kurjaa oven kahvassa killuminen on. Kaappipeikot pitää ajaa matkoihinsa.” Sotakoneet, neljä tankkia ja seitsemän panssariautoa, saapuivat jylisten linnan eteen ja pysähtyivät riviin vihollista odottamaan. Tinasotilas numero 4 pyöritti edelleen peikkolaumaa. Tuskastuneet peikot eivät millään pysyneet keinuhevosen kannoilla. Ne läähättivät ja huusivat kiukkuisesti. Yhtäkkiä isoin peikko pysähtyi ja sanoi kähisevällä äänellä suuria punaisia silmiä pyöritellen: ”Minä luulen, että tämä on petkuhuiputusta. Me olemme juosseet jo kymmenen kertaa peilikaapin ohi. Ehkä he lymyilevät huoneen toisessa päässä. Mennään sinne!” Peikot murisivat pahaenteisesti ja juoksivat nyt suoraan linnaa kohti. ”Sieltä ne tulevat!” tinasotilas numero 4 huusi päästyään linnan suojiin. ”Ne älysivät, että niitä huijattiin!” ”Ei haittaa!” Jani sanoi. ”Me olemme valmiina – palikkalinna on valmis, nalle on turvanamme ja panssarit asemissaan. Meidän ei tarvitse pelätä peikkoja, kun pidämme yhtä!” Pölypilvestä alkoi erottua hahmoja. Isoin peikko juoksi etunenässä. Se sylki tulta ja ulvoi karmaisevasti. ”Valmiina!” Upseeri huusi ja tinasotilaat kohottivat aseensa tanaan. Sotakoneet käynnistivät moottorinsa. Nallekarhu seisoi tassut lanteilla linnan vieressä. Kun peikot olivat tarpeeksi lähellä, upseeri antoi käskyn: ”Tulta!” Peikot hautautuivat savupilveen mahtavan jylinän saatteella. Vain puolet heistä tuli esille savun takaa. Loput jäivät makaamaan haavoittuneina tantereelle. Janin nalle käveli nyt pää pystyssä peikkoja vastaan. Sotilaat juoksivat hänen perässään. Nalle ja peikkopäällikkö seisoivat napit vastakkain. ”Painukaa takaisin sinne mistä tulitte!” Nalle murisi. ”Meitä on nyt enemmän kuin teitä, joten turha yrittää enää mitään!” Peikkopäällikkö mylvi vihaisesti ja pyöritteli silmiään. ”Miten teitä on näin paljon? Eikö teidän pitäisi olla levällään pitkin huonetta?” Hän kysyi pilkkaavasti ja katsoi suoraa sotilasriviä, siististi ladottua linnanmuuria ja pelottavia tykinpiippuja. ”Jani keräsi meidät yhteen”, nalle sanoi ja astui uhmaavasti askeleen eteenpäin. Peikkopäällikkö perääntyi ja peikkolauma pötki pakoon kaapin ovea kohti. Niiden pelottava päällikkö jolkutti perästä, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sotilaat, Jani, nalle ja keinuhevonen juhlivat voittoa tömistellen jaloilla lattiaa. Kun Jani oli aivan poikki, hän sanoi: ”Niin. Nyt lähdemme kaikki yhdessä lelulaatikkoon – kotiin! Olemme ansainneet levon, eikö vain?” ”Joo!” kaikki vastasivat kuorossa ja Jani kiipesi keinuhevosen taakse kärryihin eli oikeasti sänkyynsä. Hän heilautti kädellään kaikille leluille, nalle asetti vielä tassunsa Janin olkapäille ja sanoi: ”Hyvä yötä Jani, sinä olit reipas poika!” Jani heitti pitkälleen kärryihin ja se muuttui jälleen sängyksi. Huone kutistui normaaliin kokoonsa ja keinuhevonen seisoi uskollisena paikallaan sanaakaan lausumatta. Jani katsoi kaapin ovea eikä nähnyt luolissa liikettä. Hän vaipui syvään uneen. Viimeinen asia, minkä hän muisti oli sateen ropina ja katulampun sateenkaarenvärinen kehä. Kun perhe söi yhdessä aamupalaa seuraavana päivänä, äiti sanoi isälle ovelasti: ”Janin huoneessa ei ollut yhtään lelua lattialla aamulla. Kukahan siellä on siivonnut?” Jani sohi kahvelilla munakasta eikä osannut sanoa mitään. Eivät vanhemmat olisi häntä kuitenkaan uskoneet. Mutta siitä lähtien Jani pani lelut aina takaisin omille paikoilleen leikin jälkeen. Peikko-opas Peikkopäällikkö – Kaappi-Peikkis Kaappi-Peikkistä sanotaan myös töllöttäjäksi. Oikeasti hän ei ole lainkaan ilkikurinen peikko, mutta jos lapsen huone on mennyt sekaisin, se hyppää kaapin oven sisältä ja alkaa järjestellä tavaroita oman mielensä mukaan. Pian yksikään tavara ei ole enää omalla paikallaan tai niitä ei löydy mistään. Kaappi-Peikkiksellä on yhtä paljon silmiä kuin lapsella hujan hajan tavaroita. Pölyttäjä Pölyttäjällä on pitkät sarvet ja lattiaan saakka ulottuva parta. Se astuu alas kaapin ovesta aina kun huone on tarpeeksi pölyinen ja sitten se heiluttaa parrallaan pölykerrosta vielä korkeammalle. Pölyttäjä viihtyy parhaiten sängyn alla ja kaapin takana. Pölyttäjää on nähty myös pölyisellä telkkarin kuvaruudulla. Tavallisesti se on kärpäsen kokoinen ja juoksee huoneessa siksakkia. Mitä pölyisempi huone, sitä suuremmaksi pölyttäjä kasvaa. Eräässä autiotalossa on kuulemma asustellut ihmisen kokoinen pölyttäjä. Lärppäkieli Lärppäkielin vastuualue kattaa kielletyt tavarat ja vahingossa lasten haltuun joutuneet tavarat. Kiellettyjä tavaroita on eniten isän työpöydällä ja kirjoituspöydän laatikoissa, keittiössä ja äidin käsilaukussa sekä peilipöydällä ja vaatekaapissa. Lärppäkieli käy lavertelemassa vanhemmille sillon kun jokin kielletty tavara on lapsen lelujen joukossa. Joskus isä ja äiti suuttuvat lapselle ihan tosissaan. Sanotaan, että jotkut lapset olisivat saaneet vitsaakin. Tennaripeikko Tennaripeikon pää näyttää uitetuilta ja ryppyyn kuivuneilta tennistossuilta. Tennaripeikko rakastaa nurkkaan heitettyjä, sängyn alle unohdettuja tai keskelle huonetta jätettyjä jalkineita. Kengännauhojen varastaminen ja umpisolmujen sitominen ovat tennaritossun lempipuuhaa. Epävirallisten tietojen mukaan Tennaripeikko sitoi eräässä perheessä 20 paria kenkiä yhteen ja ripusti ne kattolamppuun. Tökkijä Tökkijän tehtävä on pistellä ja yllyttää lasta sotkemaan. Petaamaton sänky on Tökkijän mielipaikka, sillä se nauttii yli kaiken lakanojen ja peiton lattialle kiskomisesta ja höyhenien tyynystä kaivamisesta. Kun huone on sekaisin, se yllyttää muita kaappipeikkoja sotkemaan vielä lisää. Joskus se pitää pitkiä puheita siitä, miten huone voisi olla vielä enemmän sekaisin. Kun sillä ei ole enää mitään sanottavaa, se vain tökkii toisia päässään olevilla piikeillä. Ihan Turha Säkki Ihan turha säkki on saanut nimensä siitä, ettei sitä ole koskaan tarvittu juuri mihinkään. Kaappipeikot itsekin kutsuvat sitä Ihan Turhaksi Säkiksi. Säkki on täynnä vanhoja rättejä ja se on aina edessä. Sen päätehtävä on pelottelu ja siihen törmää kaapin päällä, kellarissa tai ullakolla. Joskus kauan sitten, kun säkille oli vielä jonkinlaista käyttöä, siihen ommeltiin paikkakin. Ihan Turha Säkki puhuu siitä aina ylpeänä ja pitkään. Loppusanat Huhujen mukaan kaappipeikot ovat perustaneet yrityksen ja ristineet sen Kaappikoplaksi.